Nykymaailman muutos on nopea. Elämme virtaavassa maailmassa, jossa ihmiset, osaaminen, kulttuuri ja pääomat liikkuvat rajattomasti ja ajattomasti. Vain ihmisen perustarpeet ja sisäinen olemus ovat sellaiset millaisiksi Luoja on ne luonut. Tässä uudenajan globaalissa oravanpyörässä ei ihmisellä ole enää ihmisyyttä, vaan hänestä on tullut tuotantoväline. Ristiriita ihmisen odotusten ja koneiston odotusten kanssa syvenee.

Kysymyksessä on omasta työstä hyötymisestä ja siihen käytetyn elämän - ajan suhteesta, ja siitä, kuinka mielekkäältä elämä tuntuu työpäivän jälkeen. Jos työnantaja tai päättäjät lakkaavat olemasta kiinnostuneita tästä yhtälöstä, on edessä elämän mielekkyyden väheneminen ja lopulta tuottavuuden romahdus. Miksi antaisin jollekin kasvottomalle ja näkymättömälle parhaimpani, jos vastineeksi saan riippuvuuden sosiaaliluukusta?

Silloin kun Pääkaupunkiseudulla matalapalkkainen ei enää pysty tulemaan toimeen palkkatulollaan ilman asuntotukea ja toimeentulotukea, on työn vaihtosuhde muuttunut negatiiviseksi ja järjestelmä ajautumassa kriisiin. Jos ainoa vaihtoehto lapsiperheelle asunnon saamiseksi on 40 - 50 vuoden asuntovelka, ei parhaalla mielikuivituksellakaan voida puhua lapsiystävällisestä perhepolitiikasta. Tilanne luo epätoivoa ja keinottelua sosiaaliturvan ja harmaan talouden keinoin. Ihminen huomaa toimivansa vain järjestelmää varten, ei omaksi hyödykseen ja omaa elintasoaan varten, jolloin vaistomainen liike on järjestelmää vastaan. Ei ole olemassa parempaa sosiaalieettistä työnohjaussääntö kuin sanat: "Se mitä haluaisit itsellesi tehtävän, tee se toisille."

Eräs nuoripari hankki omistusasunnon yhteiskunnan varoilla tavalla, joka osoitti luovuutta ja samalla järjestelmän surkean tilan. Siihen, oliko tapa mielekäs, en ota kantaa, mutta asunnon he saivat. Näin temppu tehtiin. Ensin mentiin nopeasti naimisiin, sitten hankittiin kellon tarkasti viisi lasta. Mies opiskeli loputtomiin, ja teki muutaman tunnin töitä viikossa nolla verokirjalla. Vaimo ja lapset olivat tietysti kotona ja perheen yhteiskunnalta saamat tuet rullasivat maksimi tuotolla. Hurraa, hurraa, hurraa! Kätevää vai mitä, ministerit?  Ehkä olisi joitain muitakin malleja olemassa lapsiperheiden tukemiseksi, kuin pakottaminen keinotteluun.
Elämme Globaalin talouden kehässä, joka ei tunne eikä välitä, eikä siihen voi koskea. Ennen vuorineuvos ylpeili Suomalaisten hyvinvoinnista ja työn pysyvyydestä isältä pojalle, nyt henkilöstö on vain optimoitu resurssi, joka tuottaa voittoa sijoittajille, kunnes se on loppuun kulutettu. Ongelma tässä yhtälössä on se, että ihminen on edelleen ihminen ja jonain päivänä ihmisen mitta tulee täyteen. Sitten poksahtaa.

Antero Laukkanen
pastori, kaupunginvaltuutettu, Espoo

Nykyajan lapset, pienestä 15-vuotiaaksi saakka, elävät vanhempien palvonnan kohteena.

On aika uskomatonta nähdä ja kuulla, kuinka monissa perheissä lapsilta ei vaadita juurikaan mitään. Vaikka kuulostaakin kliseeltä sanoa, että ”silloin ennen vanhaan”, niin kyllä se pitää sisällään kuitenkin paljon totuutta ja erittäin paljon hyvää. Jos nyt vanhemmat eivät vaadi lapsiaan siivoamaan edes omaa huonettaan, niin minkälaiset elämän eväät se antaa tälle kehittyvälle lapselle. Jos hänen ei tarvitse nyt siivota omia jälkiäänkään, niin tekeekö hän sen lähitulevaisuudessa vapaaehtoisesti? Jotkut kyllä, mutta suurin osa tulee pitämään ”oikeuksistaan” kiinni ja vahvasti.

Minusta lapsien kuuluu osallistua paljon muuhunkin kuin vain oman huoneensa siivoamiseen. Heidän apuaan tarvitaan keittiössä, kauppareissuilla, pihapiirin askareissa, mökin ylläpidossa, pienempien lasten vahtimisessa jne.. Tämän tulee olla myös opettavaista, eikä vain ilotonta työskentelyä suu mutrussa. Nämä kaikki voidaan mielestäni lapselle opettaa, lähinnä positiivisen asennoitumisen kautta siihen että mitä tekee ja miksi. Tämä kaikki pitää olla myös lapselle palkitsevaa, niin työn kuin sen tuottaman tuloksen muodossa. Häntä tulisi ehdottomasti kannustaa ja motivoida näiden askareiden tiimoilta. Tämän jälkeen voimme olettaa että lapsi osallistuu jatkossakin näihin koko perheen yhteisiin harrastuksiin (ei siis pakkopulliin).

Jos lapsi saa herätä puolelta päivin ja syödä aamupalan iltapäivällä, on aamu jo siinä vaiheessa sanan mukaisesti menetetty. Valitettavan usein tämä lapsi viihtyy seuraavat tunnit tavanomaisesti tietokoneen äärellä, meilaillen, meseillen ja tietysti myös pelaillen. Tietokone monine eri variaatioineen on loistava asia, myös lapselle, ja joskus tuntuu että ilman sitä emme edes selviäisi. Mutta on jo aivan toinen juttu, mikäli lapsi on päivittäin useita tunteja tietokoneen äärellä ja tietokone sanelee muun tekemisen ehdot. Milloin lapsi sitten  s a a d a a n  ulos? Öisin ja viikonloppuisin, ja mitä siitä sitten seuraa. Normaalisti, ainakin silloin ennen aikaa mentiin ulos leikkimään, pelaamaan ja keksittiin ties mitä kaikkea hauskaa yhdessä oloa. Kaikki tapahtui ikään kuin normaalisti, eikä vain seuran ja valmentajan ohjaamana.

Nukkumaan nykyajan lapsikin saa mennä jopa puolen yön jälkeen, jolloin hänen mielestään on todella kohtuutonta että hänen tulisi herätä aamulla ihmisten aikaa. Eikö vain vanhemmat?

Energiajuomaa koulumatkoilla litkivien lasten (näkyy jo katukuvassa päivittäin) vanhempien tulisi jo tässä vaiheessa ymmärtää säännöstellä lapsensa tekemisiä ja nukkuma-aikoja.

Kyllä tämän lapsesta-nuori ketjun ratkaisevimmat kasvutekijät ovat vanhemmat, eivät muut. Me asetamme lapsillemme tietyt rajaehdot ja kriteerit joiden mukaan hänen tulee toimia. Jos me emme näin tekisi, niin emme myös voi lapselta olla vaatimassa odottamaamme käytöstä. On ikävää huomata se, että useat vanhemmat ajattelevat, että kyllä koulu ja opettajat nämä lasten ongelmat hoitavat. Tämän ajatusmallin tuloshan on jo kauan aikaa ollut nähtävissä opettajien sekä heidän työyhteisöjensä keskuudessa.

Nyt kun uutisissakin sanottiin, että etelän yritykset palkkaavat mieluummin pohjoisen uutteria nuoria töihin, niin kyllä näissä ajatuksissani saattaa jotain perää olla.

Tarmokasta tulevaisuutta,

Harri Elonen
neljän lapsen isä, Helsinki